Professori: suomalainen työelämä täynnä bullshittiä – ”Ei ihme, että ihmisille tulee paha mieli”

Professori Alf Rehn ymmärtää ihmisten turhautumisen työelämässä. Rehn kertoo, mitä ihmettä on suomalaisillakin työpaikoilla marinoituva huoneliha.

Oletko sinäkin huonelihaa? Kuvituskuva. KUVA: AFRICA STUDIO / SHUTTERSTOCK.COM

Joskus oli aika, jolloin ammatti oli identiteettimme tärkeimpiä rakennuspalikoita. Työ ja sen laadukas suorittaminen olivat kunniakysymyksiä.
– Mä en ehkä ole maailman kaunein tai fiksuin, mutta jumankauta mä olen hyvä timpuri, putkimies tai professori. Sitä kunniaa ei saanut kyseenalaistaa. Se on syvässä meidän sielussa. Silloin identifioiduimme työmme kautta. Meidän työmme oli tärkeää ja merkityksellistä. Ei ehkä tärkeää yhteiskunnalle, mutta tärkeää meille, Åbo Akademin organisaation ja johtamisen professori Alf Rehn selvittää.
Rehn epäilee, että nyt nähtävä ja koettava erkaantuminen työstä alkoi, kun astuimme jälkiteolliseen aikaan.
– Työstä tuli vain jotain, mitä me teemme, että saamme palkkaa.
Rehn viittaa anarkistisen jenkkiantropologin David Graeberin sanoihin. Graeber on kirjoittanut täysin merkityksettömästä työllistymisestä, ”keksityistä työtehtävistä”.
– Hän sanoo, että on jännää, miten hyvin suuri osa meidän töistämme tänä päivänä on bullshittiä.
– Meillä on niin paljon key account manager of content marketing projectseja ja alivaltiosihteerin sijaisten prosessikaavioiden täyttäjiä, että ihmiset itsekin tietävät, ettei tässä ole päätä eikä häntää.
– Eihän kukaan avoimesti sano, että ”minun työni on täysin merkityksetöntä”. Hirveän moni meistä kuitenkin kokee, että työssä on paljon osasia, jotka ovat ihan pointless, ihan bullshittiä. Jos sellaista on tarpeeksi paljon, silloin me tietenkin koemme, että minun työni on ihan p:tä.

Apina toivoo banaania

Rehnin ei ole vaikeaa miettiä, mikä osa hänen työelämästään on pointless bullshittiä. Oikeaan tunnelmaan pääsee nopeasti, kun herra professori matkii itseään hyväksymässä työntekijöidensä tuntiraportteja. Klik, klik, klik. Hiiri rusentuu kädessä, samalla kun Rehn yrittää olla ajattelematta, mitä onkaan tekemässä.
– Taas kului minuutteja elämästäni siihen, että olen kuin apina, joka toivoo, että sieltä tulee banaani, Rehn huokaa.
Hallinnollinen paperinpyörittely aiheuttaa Rehnille allergisen reaktion ja pienen irvistyksen.
– Meillä on koko Suomi täynnä ihmisiä, jotka istuvat ja täyttävät lomakkeita. He tietävät, ettei niillä lomakkeilla ole mitään merkitystä mihinkään. Näitä on ministeriöissä, virastoissa ja suurissa pörssiyhtiöissä.
Rehn sanoo kerran – vuosia sitten – seuranneensa tyhjänpäiväisiltä tuntuneiden raporttien tietä ympäri yliopistoa. Rehn seurasi ja seurasi, kunnes päätyi konttoriin, jossa istui epätietoisen näköisiä toimistovirkailijoita. Siistiä mappihyllyä osoitelleet naiset eivät tienneet, mitä papereilla oli tarkoitus tehdä.
– Niitä tulee parista eri paikasta. Ei me tiedetä, miksi niitä tulee. Me mapitetaan ne, kun ajattelimme, että kai ne pitää jonnekin arkistoida, yksi virkailija vastasi Rehnille.
Professorin byrokratiatarinalla on hilpeä mutta hirveäkin loppu.
– Osoittautui, että kaikki ne raportit olivat osa prosessikaaviota, joka oli ollut voimassa pari vuotta aikaisemmin. Niitä raportteja ei olisi enää tarvittu, mutta kukaan ei ollut kertonut siitä eteenpäin, Rehn hekottelee.

”Tehtäväni on vain istua tässä ja syödä pullaa”

Rehn on paitsi professori, myös yritysmaailman kysytty konsultti ja sparraaja. Hän tietää, millaista on suurten pörssiyhtiöiden niin kutsutun seinätapettiosaston – keskijohdon ja harmaan asiantuntijajoukon – arki. Viikkokalenteriin ladataan aluksi yli 30 tuntia toinen toistaan tärkeämpiä kokouksia.
– Koko heidän työaikansa on yhtä kokouksissa istumista. Meillä on ihmisiä, joiden työ on olla huonelihaa, Rehn sanoo.
Osuva termi esiintyy brittikomediassa The Thick of It ja sen spin-offissa In the Loop, joissa huonelihaksi osoittautuvat ihmiset toimivat pölhöjä poliitikkoja rauhoittavana kulissina palavereissa.
Se on hauskaa, koska se on totta. Rehn ei ihmettele, miksi esimerkiksi suomalaisten kokema työn mielekkyyden muutossuunta on pitkään ollut negatiivinen.
– On ihmisiä, jotka tajuavat, että jumalauta, mä olen huonelihaa. Mun tehtäväni on periaatteessa vain istua tässä ja syödä pullaa. Ei ihme, että ihmisille tulee paha mieli ja he alkavat epäillä työn merkityksellisyyttä, Rehn päivittelee.
Mielekkyys on aina kontekstissa, muistuttaa professori. Hyvinä aikoina vähän epämääräisempikin homma voi tuntua riittävän järkevältä, jos sillä edes vähän edistetään yhteistä menestystä. Vaikeina aikoina taas oman työn merkityksettömyys vain korostuu helposti.
– Nyt ollaan tilanteessa, jossa tuntuu siltä, että tekisitpä mitä tahansa, niin ei tämä silti mene eteenpäin. Tämä vain junnaa ja junnaa. On hyvin luonnollista, että työn merkitys kaikkoaa yhä enemmän.

”Miten helkkarin ankeaa!”

Johtamisen professori Alf Rehn antaa palaa. KUVA: SPEAKERSNET
Johtamisen professori Alf Rehn. KUVA: SPEAKERSNET

Konkretian väheneminen työelämästä aiheuttaa ongelmia. Yhä harvemmalla työllä on konkreettinen lopputuote, eikä prosessin välivaiheissakaan näy tai kuulu oikein mitään, mihin tarttua.
– Nykyään pinotkaan eivät enää kasaannu työpöydälle. Voimme elää koko työelämämme läppärin kautta. Ainoa mitä näemme, on tietty määrä e-maileja sinne tänne. Emme saa tunnetta, että ”tämän mä tein, tässä mä olin osallisena”.
Rehn on myös tuottelias kirjailija. Hän osaa yhä nauttia hetkestä, jolloin saa kirjan painosta hyppysiinsä.
– Se tunne on aivan helvetillinen huume. Tämä ei ole mikään bestseller, mutta se on olemassa. Tämä painaa jotain, tällä voi heittää. Tämän voi antaa lahjaksi tai tätä voi käyttää lyömäaseena. Tämä on aitoa ja oikeaa, Rehn hymyilee.
Kengän valmistaminen on klassinen esimerkki konkretian katoamisesta.
Aikanaan suutari saattoi luovuttaa asiakkaalle tekemänsä kengän suurella ylpeydellä. Mihin suurtekoihin asiakas vielä päätyykään juuri minun tekemäni kengät jaloissaan.
– Teollisuus tuli, etkä enää tehnytkään kenkiä. Mahdollisesti löit tehtaassa reikiä siihen, mihin pistettiin kengännauhat. Nyt jälkeenpäin ajatellen voi sanoa, että teit silti edes niitä reikiä.
– Nyt joku tekee raportteja, miten paljon hävikkiä syntyy siitä, ettei pystytä käyttämään uudelleen niitä pikkunäppyjä, joita syntyy, kun tehdään reikiä kengännauhoja varten. Miten helkkarin ankeaa! Rehn puuskahtaa.
Rehn sanoo tuntevansa muutaman bussikuskin, jotka kaikki ovat suhteellisen tyytyväisiä työhönsä. Tanskassa hän haastatteli maineikkaan ja palkitun Geranium-ravintolan työntekijöitä, jotka paiskivat hommia suomalaisittain täysin pöyristyttävillä työtunneilla ja -ehdoilla – erittäin tyytyväisinä!
– He sanovat, että tämä on ruokaa, josta kirjoitetaan runoja ja lauletaan lauluja. He voivat sanoa, että ”mä tein tuon”.
Rehnin lista tyytyväisistä konkretian kanssa työskentelevistä jatkuu.
– Ne harvat suutarit, joita meillä vielä on, vaikuttavat ihan tyytyväisiltä työhönsä. Sairaanhoitajilla on epäreilun huonot työetuudet, mutta kun juttelee heidän kanssaan, he kaikki vastaavat tykkäävänsä työstään. He eivät välttämättä tykkää työolosuhteistaan, mutta se on eri asia.
Rehn huomauttaa, että merkityksettömyyden tunne on iskenyt juuri valkokaulusväkeen.
– Sitten kun menet kysymään key account managerilta tai corporate social responsibility secretarylta, että tykkäätkö työstäsi, ne yrittävät helvetinmoisella vimmalla löytää sen esimerkin, että kolme kuukautta sitten mulla oli kivaa!

JAA

37 KOMMENTIT

  1. Turun kaupungin hammashuolto. Nyt taisi mennä monella bostonpullat ja mansikkaviinerit keuhkoihin. 😀

  2. Jo 1970 luvulla tultuani työelämään huomasin paperienkääntelyvimman ja yhteyden turhuuteen. Eräässä firmassa ( konkurssissa ) oli kolme johtotasoa, eli konttori, aluekonttori ja pääkonttori saman katon alla. Yleensä perjantaina oli odottava ilmapiiri kaikissa kolmessa konttorissa ja kun tuloksen tekijät saapuivat, niin heiltä kyseltiin mitä tällä viikolla sait menemään. Hyvä hyvä sanoi pääkonttorin johtaja, jäämme odottamaan raporttia aluekonttorista. Käytävällä tuli vastaa aluekonttorin pomo. Hei, mitä viikko antoi. Hyvin hyvin firman imago vaikuttaa, hyvä viikko. Jäämme odottamaan raporttia. Vihdoin pääsin työpöydälleni saakka ja taas kysytään tuliko raportoitavaa. Keroin, että tapasin aulassa ja käytävässä ylempien mainitut henkilöt, he kysyivät tuleeko raportoitavaa. Tässä nämä kolme raportoitavaa asiaa. Tämä esimerkki on todellisesta liiketoiminnasta ja tarpeettomasta paperien kääntelystä. Firma meni konkkaan ja sen edellistä nimeä käyttää tanskalainen yritys. Maamieskoulun käyneet pippelehtivät aluejohtajat raportoivat esim. Hei ! Täällä Itä-Suomessa junnaa kun metsäkaupat ovat viivästyneet, raportoimme kun tilanne alkaa toimia. Näistä olemattomista tehtävistä maksettiin palkkaa, voi kamala.

  3. Nyt kun on viimeinkin kokemus tuosta niin voin allekirjoittaa
    kaikki väittämät. Kuukaudessa on noin 8-40 kokousta jossa syödään pullaa
    ja puhutaan samasta asiasta uudelleen ja uudelleen. Yksi ihminen olisi tehnyt kaikki asiat mitkä siellä on vieläkin tekemäät vuoro kaudessa. Tärkeintä on syödä pullaa ja puhua, ettei vahingossakaan siirrytä sanoista tekoihin. Kunnalta kun kunnalta voisi leikata huoletta 50% työntekijöistä ja valtiolta 70% ja silti kaikki ne aisat jotka on tekemättä jäisivät ilman tekoja. Olin kuullu ja lukenut kauhu tarinoita huone lihasta, mutta koko puolen vuoden työ panos olisi mahtunut kuukauteen. Veromaksajat saivat siis heittämällä turhaa laskua kymppitonneja mutta eivät vastinetta rahalleen. Tämä meni jopa niin pitkälle, että nyt oeln lukemassa taas uutat ammattia vaikka vasta valmistuin,meillä ei ole millään alalal resurssi pulaa on vian todella huonoa johtamista.

  4. Muutama lisänäkökulma miksi työelämästä on tullut paskaa:
    – Ihmisille ei anneta aikaa ja mahdollisuutta tehdä työtään hyvin. On todella turhauttavaa ja työilon vievää, kun tietää, että sinulle annetaan mahdollisuus tehdä vain se täysin minimisuoritus, moni kuitenkin kokee tiettyä ammattiylpeyttä siitä mitä tekee ja kun se joutuu ottamaan vastaan iskun toisensa jälkeen siitä, että joutuu luovuttamaan työn/tekemään työsuorituksen, jonka haluaisi tehdä paremmin, mutta siihen ei anneta mahdollisuutta.
    – Palkitsemisjärjestelmät. Sitten kun onnistut työssäsi niin kaikki hedelmät menevät ylemmän portaan pomoille, joilla ei välttämättä ollut mitään tekemistä onnistumisen kanssa. Ei motivoi millään lailla. Noiden pitäisi palkita runsaimmin juuri se, joka on asian suhteen ansioitunein.
    – Yritykset yhä toivovat työntekijöiltään sitoutumista työnantajaansa ja työyhteisöönsä, mutta ne vaatimukset ovat aika ontolla pohjalla, kun yritykset itse eivät sitoudu millään lailla työntekijöihinsä. Työntekijöiden hyvinvointi on aika pitkälle unohdettu ja ainut millä on merkitystä on taloudellinen tulos. Huono tulos (joka usein on seurausta huonosta johtamisesta, huonosta yrityskulttuurista, siitä että yrityksen antamat resurssit työn suorittamiseen ovat ala-arvoiset) kaatuu aina työntekijän niskaan. Pahimmillaan yritykset potkivat omat työntekijät pois ja palkkaavat vuokratyöfirmoista keikkatyöläisiä.

    Ihmiset kyllä haluaisivat tehdä työnsä hyvin, joka nostaisi itsekunnioitusta, ammattiylpeyttä tekisi työstä taas palkitsevaa, mutta onko tuohon aikaan enää paluuta, kun ahneus yrityksen johdossa näkee vain pikavoitot ja maksimaalisen lyhyen tähtäimen tulot. Tehostamisessa on rajansa, jonka jälkeen se alkaa tuhota työyhteisöä.

  5. Mahtava juttu!

    Edellisessä duunissani olin onnellinen! Sain aikaan asioita, jotka näkyivät. Tehtiin strategioita ja budjetteja – eivät ne paljon lopputulokseen vaikuttaneet. Kyllä se oli se inverstoitu työ joka sen myynnin toi – ei niinkään se budjetointi.

    Nykyinen homma on taas ollut vajaan vuoden erittäin antoisaa! Nyyntijohtajan natsat vei aikanaan entinen toimitusjohtaja ja hän teki ammatikseen presentaatioita. Tilanne muuttui, kun talossa tuli vaihto ja mulle tarjottiin vanhaa postia takaisin; kieltäydyin. Nyt olen myyjä, vaikka mitä yrittävät tittelikseni laittaa. En sählää tuottamattomissa palavereissa, vaan käyn asiakkaissa ja tuon tilauksia ja/tai tarpeita, mitä asiakas tarvitsee.

    Vielä kun pystyttäisiin palvelemaan niitä maksavia asiakkaita niin kaikki olisi mahtavaa! UUden tuotteen keksiminen ja tarkaisun tarjoaminen ei ole ongelmatonta: siihen löytyvät omat prosessikaavionsa ja yleensä hommat kaatuvatkin sitten siihen. Prosesseja on valtavasti ja rinnakakin eteneminen on mahdotonta. Jos aloittaa väärästä päästä esim tuotteen speksien luonnokseseta – huoni juttu. Ensin täytyy tehdä päätös siitä ja tästä. Ilman numeerista tarkastelua homman voi unohtaa.

    En siis halua olla osana oravanpyörää; haluan palvella ihmisä, jotka tuntevat minut ja luottavat minuun. Haluaisin niin tarjota keksimiäni ratkaisuja, mutta se ei onnistu. Prosessikaaviot ovat esteenä.

    Teen kuitenkin nyt sitä mitä osaan ja mistä nautin – asiakkaista!

  6. Osuva kuvaus ajastaan jälkeen jääneestä yliopistojen arjesta. Samaan aikaan kuoro huutaa kurkku suorana koulutusleikkauksista. Yksityisellä puolella laitettiin paperinpyörittäjät kilometritehtaalle, siksi työttömyys on edelleen korkealla tasolla. Julkinen sektori senkun porskuttaa, kun mitään saavutettua etua ei voi poistaa, eikä turhia toimintoja voi karsia. Kestävyysvajeen kurominen umpeen tarvitsisi hieman rohkeutta laittaa myös julkisen puolen turha toiminta aisoihin.

  7. Mielenkiintoinen artikkeli…
    2kymmenen vuoden työuran jälkeen uskallan sanoa, että tuo on aivan totta.
    Paljon on muuttunut yhdeksänkymmenluvun lopulta, jolloin itse aloitin ravintola ”urani”….
    Geranium-ravintolassa minulla on ollut pari kollegaa tutustumassa ja suomalaisen ravintola-kulttuurin sieltä sietäisi ottavan mallia kyseisestä paikasta, niin henkilökunnan, kuin asiakkaidenkin suhteen.
    Täällä näköjään on kommentoimassa monia ”oikeasta työ-elämästä jo erkaantuneita”,
    ainakin kommenteista päätellen.
    Kuka OIKEASTI uskaltaa väittää päätyvänsä työpaikallaan päivittäin”win-win” tilanteeseen??
    Itse teen siis työtä, jota ei pysty tekemään läppärin kautta. Ravintolassani ei ole aamulla juuri leivuttua sämpylää, vaikka lataisin minkä sovelluksen laitteelle ja jäisin nukkumaan vielä aamu kuuden jälkeen.
    Jos on ammattiylpeyttä ja artikkelin kirjoittajan peräänkuuluttamaan työelämän konkretiaa saattavat realiteetit unohtua.
    Kehoitankin SINUA , tämän lukija miettimään, ensikerralla ravintolassa, kun tarjoilija odottaa tilaustasi….
    …. laita älypuhelimesi äänettömälle ja taskuusi/salkkuusi ja tilaa, henkilö joka SINUA palvelee tekee OIKEASTI työtään!
    – JP –

JÄTÄ VASTAUS