Professori: suomalainen työelämä täynnä bullshittiä – ”Ei ihme, että ihmisille tulee paha mieli”

Professori Alf Rehn ymmärtää ihmisten turhautumisen työelämässä. Rehn kertoo, mitä ihmettä on suomalaisillakin työpaikoilla marinoituva huoneliha.

Oletko sinäkin huonelihaa? Kuvituskuva. KUVA: AFRICA STUDIO / SHUTTERSTOCK.COM

Joskus oli aika, jolloin ammatti oli identiteettimme tärkeimpiä rakennuspalikoita. Työ ja sen laadukas suorittaminen olivat kunniakysymyksiä.
– Mä en ehkä ole maailman kaunein tai fiksuin, mutta jumankauta mä olen hyvä timpuri, putkimies tai professori. Sitä kunniaa ei saanut kyseenalaistaa. Se on syvässä meidän sielussa. Silloin identifioiduimme työmme kautta. Meidän työmme oli tärkeää ja merkityksellistä. Ei ehkä tärkeää yhteiskunnalle, mutta tärkeää meille, Åbo Akademin organisaation ja johtamisen professori Alf Rehn selvittää.
Rehn epäilee, että nyt nähtävä ja koettava erkaantuminen työstä alkoi, kun astuimme jälkiteolliseen aikaan.
– Työstä tuli vain jotain, mitä me teemme, että saamme palkkaa.
Rehn viittaa anarkistisen jenkkiantropologin David Graeberin sanoihin. Graeber on kirjoittanut täysin merkityksettömästä työllistymisestä, ”keksityistä työtehtävistä”.
– Hän sanoo, että on jännää, miten hyvin suuri osa meidän töistämme tänä päivänä on bullshittiä.
– Meillä on niin paljon key account manager of content marketing projectseja ja alivaltiosihteerin sijaisten prosessikaavioiden täyttäjiä, että ihmiset itsekin tietävät, ettei tässä ole päätä eikä häntää.
– Eihän kukaan avoimesti sano, että ”minun työni on täysin merkityksetöntä”. Hirveän moni meistä kuitenkin kokee, että työssä on paljon osasia, jotka ovat ihan pointless, ihan bullshittiä. Jos sellaista on tarpeeksi paljon, silloin me tietenkin koemme, että minun työni on ihan p:tä.

Apina toivoo banaania

Rehnin ei ole vaikeaa miettiä, mikä osa hänen työelämästään on pointless bullshittiä. Oikeaan tunnelmaan pääsee nopeasti, kun herra professori matkii itseään hyväksymässä työntekijöidensä tuntiraportteja. Klik, klik, klik. Hiiri rusentuu kädessä, samalla kun Rehn yrittää olla ajattelematta, mitä onkaan tekemässä.
– Taas kului minuutteja elämästäni siihen, että olen kuin apina, joka toivoo, että sieltä tulee banaani, Rehn huokaa.
Hallinnollinen paperinpyörittely aiheuttaa Rehnille allergisen reaktion ja pienen irvistyksen.
– Meillä on koko Suomi täynnä ihmisiä, jotka istuvat ja täyttävät lomakkeita. He tietävät, ettei niillä lomakkeilla ole mitään merkitystä mihinkään. Näitä on ministeriöissä, virastoissa ja suurissa pörssiyhtiöissä.
Rehn sanoo kerran – vuosia sitten – seuranneensa tyhjänpäiväisiltä tuntuneiden raporttien tietä ympäri yliopistoa. Rehn seurasi ja seurasi, kunnes päätyi konttoriin, jossa istui epätietoisen näköisiä toimistovirkailijoita. Siistiä mappihyllyä osoitelleet naiset eivät tienneet, mitä papereilla oli tarkoitus tehdä.
– Niitä tulee parista eri paikasta. Ei me tiedetä, miksi niitä tulee. Me mapitetaan ne, kun ajattelimme, että kai ne pitää jonnekin arkistoida, yksi virkailija vastasi Rehnille.
Professorin byrokratiatarinalla on hilpeä mutta hirveäkin loppu.
– Osoittautui, että kaikki ne raportit olivat osa prosessikaaviota, joka oli ollut voimassa pari vuotta aikaisemmin. Niitä raportteja ei olisi enää tarvittu, mutta kukaan ei ollut kertonut siitä eteenpäin, Rehn hekottelee.

”Tehtäväni on vain istua tässä ja syödä pullaa”

Rehn on paitsi professori, myös yritysmaailman kysytty konsultti ja sparraaja. Hän tietää, millaista on suurten pörssiyhtiöiden niin kutsutun seinätapettiosaston – keskijohdon ja harmaan asiantuntijajoukon – arki. Viikkokalenteriin ladataan aluksi yli 30 tuntia toinen toistaan tärkeämpiä kokouksia.
– Koko heidän työaikansa on yhtä kokouksissa istumista. Meillä on ihmisiä, joiden työ on olla huonelihaa, Rehn sanoo.
Osuva termi esiintyy brittikomediassa The Thick of It ja sen spin-offissa In the Loop, joissa huonelihaksi osoittautuvat ihmiset toimivat pölhöjä poliitikkoja rauhoittavana kulissina palavereissa.
Se on hauskaa, koska se on totta. Rehn ei ihmettele, miksi esimerkiksi suomalaisten kokema työn mielekkyyden muutossuunta on pitkään ollut negatiivinen.
– On ihmisiä, jotka tajuavat, että jumalauta, mä olen huonelihaa. Mun tehtäväni on periaatteessa vain istua tässä ja syödä pullaa. Ei ihme, että ihmisille tulee paha mieli ja he alkavat epäillä työn merkityksellisyyttä, Rehn päivittelee.
Mielekkyys on aina kontekstissa, muistuttaa professori. Hyvinä aikoina vähän epämääräisempikin homma voi tuntua riittävän järkevältä, jos sillä edes vähän edistetään yhteistä menestystä. Vaikeina aikoina taas oman työn merkityksettömyys vain korostuu helposti.
– Nyt ollaan tilanteessa, jossa tuntuu siltä, että tekisitpä mitä tahansa, niin ei tämä silti mene eteenpäin. Tämä vain junnaa ja junnaa. On hyvin luonnollista, että työn merkitys kaikkoaa yhä enemmän.

”Miten helkkarin ankeaa!”

Johtamisen professori Alf Rehn antaa palaa. KUVA: SPEAKERSNET
Johtamisen professori Alf Rehn. KUVA: SPEAKERSNET

Konkretian väheneminen työelämästä aiheuttaa ongelmia. Yhä harvemmalla työllä on konkreettinen lopputuote, eikä prosessin välivaiheissakaan näy tai kuulu oikein mitään, mihin tarttua.
– Nykyään pinotkaan eivät enää kasaannu työpöydälle. Voimme elää koko työelämämme läppärin kautta. Ainoa mitä näemme, on tietty määrä e-maileja sinne tänne. Emme saa tunnetta, että ”tämän mä tein, tässä mä olin osallisena”.
Rehn on myös tuottelias kirjailija. Hän osaa yhä nauttia hetkestä, jolloin saa kirjan painosta hyppysiinsä.
– Se tunne on aivan helvetillinen huume. Tämä ei ole mikään bestseller, mutta se on olemassa. Tämä painaa jotain, tällä voi heittää. Tämän voi antaa lahjaksi tai tätä voi käyttää lyömäaseena. Tämä on aitoa ja oikeaa, Rehn hymyilee.
Kengän valmistaminen on klassinen esimerkki konkretian katoamisesta.
Aikanaan suutari saattoi luovuttaa asiakkaalle tekemänsä kengän suurella ylpeydellä. Mihin suurtekoihin asiakas vielä päätyykään juuri minun tekemäni kengät jaloissaan.
– Teollisuus tuli, etkä enää tehnytkään kenkiä. Mahdollisesti löit tehtaassa reikiä siihen, mihin pistettiin kengännauhat. Nyt jälkeenpäin ajatellen voi sanoa, että teit silti edes niitä reikiä.
– Nyt joku tekee raportteja, miten paljon hävikkiä syntyy siitä, ettei pystytä käyttämään uudelleen niitä pikkunäppyjä, joita syntyy, kun tehdään reikiä kengännauhoja varten. Miten helkkarin ankeaa! Rehn puuskahtaa.
Rehn sanoo tuntevansa muutaman bussikuskin, jotka kaikki ovat suhteellisen tyytyväisiä työhönsä. Tanskassa hän haastatteli maineikkaan ja palkitun Geranium-ravintolan työntekijöitä, jotka paiskivat hommia suomalaisittain täysin pöyristyttävillä työtunneilla ja -ehdoilla – erittäin tyytyväisinä!
– He sanovat, että tämä on ruokaa, josta kirjoitetaan runoja ja lauletaan lauluja. He voivat sanoa, että ”mä tein tuon”.
Rehnin lista tyytyväisistä konkretian kanssa työskentelevistä jatkuu.
– Ne harvat suutarit, joita meillä vielä on, vaikuttavat ihan tyytyväisiltä työhönsä. Sairaanhoitajilla on epäreilun huonot työetuudet, mutta kun juttelee heidän kanssaan, he kaikki vastaavat tykkäävänsä työstään. He eivät välttämättä tykkää työolosuhteistaan, mutta se on eri asia.
Rehn huomauttaa, että merkityksettömyyden tunne on iskenyt juuri valkokaulusväkeen.
– Sitten kun menet kysymään key account managerilta tai corporate social responsibility secretarylta, että tykkäätkö työstäsi, ne yrittävät helvetinmoisella vimmalla löytää sen esimerkin, että kolme kuukautta sitten mulla oli kivaa!

JAA

33 KOMMENTIT

  1. Mitä ihmettä! Ei työ ja työpaikka mikään hymhymhoitola ole, eikä voi olla! Tehdään se mikä pitää tehdä, ja saadaan siitä PALKKA. Sielunhivellykset, jos niihin on varaa, hoidetaan vapaa-ajalla, jota Herra Parahtakoon on Runsaasti, ainakin Suomessa.

    Etten paremmin sano. Vaikka olis koettua kyllä.

    • Kannattaisi ehkä lukea artikkeli uudestaan, jos luit sitä ollenkaan. Artikkeli nimenomaan ehdottaa, että puhtaasti palkan perässä juokseva henkilö on onneton työhönsä – ja sitä kautta elämäänsä – vaikka hänen palkkansa olisikin korkea. Sen sijaan henkilöt jotka tekevät aika kovaakin työtä aika heikolla palkalla voivat kokea työnsä merkitykselliseksi ja olonsa onnelliseksi.

      • Oikein näin se on koettu ,viidenkymmenen työvuoden aikana,raskasta,mutta antoisaa.Kuljetualan ammattilaisena.

  2. Ja olisi ihan kiva kun saisi työn minkä jälkeen saat kotona olla vapaasti. Lähteä töihin ja tulla kotiin ilman että mietit raporttien täyttämistä ja työ ohjeisiin tutustumista.

  3. Tervetuloa vaikkapa sos.terv.alalle. Palkat eivät päätä huimaa, mutta työ on ihmisten kohtaamista ja inhimillistä. Omassa työssäni kehitysvammaisten ja autistien ohjaajana saan kokea olevani tärkeä. Tuon järjestystä ja turvaa näiden ihmisten elämään. Lisäksi pidän huolta heidän perustarpeistaan, hygieniasta, toiminnasta jne. Tietokoneella istuminen ja raportointi ovat vain osa työtä. Vaikka työskentelen aggressiivisten asiakkaiden parissa, en ikipäivänä vaihtaisi tätä työhön näyttöpäätteellä ja kokouksissa 8-16. En ikimaailmassa.

  4. Aprikoitselijalla meni pointti ohi?
    Pointti oli, että työmaailmassa on paljon työtä, josta ei ole muuta kuin haittaa, turhaa resurssien tuhlausta, josta ei hyödy kukaan (paitsi pomon kaveri lahjuksensa/palkkansa puolesta). Julkinen sektori varsinkin osaa tämän asian.

  5. Kapitalismin teollisautomaation vaihe proletarisoi turahauttaen porukkaa kautta linjan alkaen työhierarkian ”lattiatasolta” aina ylempää kaulusherraa ja -narria myöten… 😉

  6. ”Ei työ ja työpaikka mikään hymhymhoitola ole, eikä voi olla!”

    Tässä kirjoittaja on täysin väärässä, se voi olla sellainen. Toki siihen tarvitaan johto joka tietoisesti pitää byrokratian kevyenä eikä päästä sitä karkaamaan käsistä sekä mielekästä tekemistä kaikille.

    Heti kun aletaan ”standardoimaan” tai keksimään ”firman politiikkaa” tehdä asioita jollain tavalla, on riski siitä, että politiikasta tulee itsetarkoitus ja lopputuloksessa ei ole mitään järkeä kenenkään kannalta.

    Tämä on vallitseva käytäntö kaikissa byrokratioissa, ne ovat viime kädessä virastoja ja toimintatapojen kankeus on ääretöntä. Eikä ole suurtakaan väliä että onko yksityinen vai valtion/kunnan virasto, mitään uutta ei pystytä tekemään, koska koko toiminta on kaiverrettu kivitauluun ja sen muuttamiseen ei ole mitään prosessia.

  7. ”Ei työ ja työpaikka mikään hymyhoitola ole, eikä voi olla!”

    Tässä kirjoittaja on täysin väärässä, se voi olla sellainen. Toki siihen tarvitaan johto joka tietoisesti pitää byrokratian kevyenä eikä päästä sitä karkaamaan käsistä sekä mielekästä tekemistä kaikille.

    Heti kun aletaan ”standardoimaan” tai keksimään ”firman politiikkaa” tehdä asioita jollain tavalla, on riski siitä, että politiikasta tulee itsetarkoitus ja lopputuloksessa ei ole mitään järkeä kenenkään kannalta.

    Tämä on vallitseva käytäntö kaikissa byrokratioissa, ne ovat viime kädessä virastoja ja toimintatapojen kankeus on ääretöntä. Eikä ole suurtakaan väliä että onko yksityinen vai valtion/kunnan virasto, mitään uutta ei pystytä tekemään, koska koko toiminta on kaiverrettu kivitauluun.

  8. Löytyipä näkökulma. Tämänkaltaisia pitää syntyä lisää. Toisaalta myös hämmentävä näkökulma. Että tultu tällaiseen? Voisiko se johtua kovin nopeasti kehittyneistä uusista työkaluista: Mitä oli tilinpitäjien työ ennen Excel taulukoita? Mitä CAD ohjelma teki tuotteiden suunnittelijoiden ja arkkitehtien työnkuvaan? Tuon kaltaisia, hyvin nopeita muutoksia, riittää niin kovin paljon. Ei siinä vauhdissa kansakuntien työnteko-kulttuuri pysy perässä. Se puoli kun ei alkuunkaan pysty muuttumaan samalla vauhdilla. Konkreettiset työt ovat korvautuneet koneilla ja se ehkä on luonut myös tolkuttomiakin työnkuvia?

    Arvon proffa saisi tuoda näkyville myös sen, että miten toimii Suomen suuryritysten johdon establishment. Se kuuluisa ”piiri pieni pyörii”. Ne ”hallitusammattilaiset”, jotka istuvat ristiin-rastiin toistensa hallituksissa. Mikä osuus tuolla ilmiöllä on siihen, kun Suomen talouselämän dynaamisuus on paljon kadonnut, ainakin verrattuna kilpailijamaihimme? Uskon, että kyseinen establishment toimii myös tulppana sille, että suuryritystemme johdon henkilöstö ei pääse tuulettumaan. Sinne ei siis pääse nousemaan aikaansaavampaa ainesta. Proffamme voisi seuraavaksi kiinnostua tuostakin puolesta. Sitä kaipaisi moni.

  9. Nojuu. Vastausta vaille jäi mistä tuo paperinpyöritys kulttuuri on kehittynyt. Mielestäni kivasti kortensa tähän paperikekoon on kantanut sotien jälkeen niin arvostettu insinööri ihannointi. Ammattikunnallekin löytyy paikkansa mutta onko di insinöörin papereilla pätevä johtamaan mitä tahansa yritystä niin siitä olen kokemukseni kautta kovastikin eri mieltä.

    • Ei insinöörit suinkaan näitä paperinpyörittäjiä ole. Ovat keskimäärin käytännöllistä väkeä. Joukossa tietysti aina joitakin, jotka eivät osaa ottaa oppia alaisiltaan. Hallintohimmeleiden rustaajat ne alkulähde ovat > pidetään kokouksia > laaditaan muistioita> teetetään raportteja ja kyselyjä > tilastoidaan >löydetään ongelmia < pyydetään selityksiä jne. – Kaikki ajalla, jolla olisi voitu edistää tuotetta, jota ko. laitoksen on määrä tuottaa.

JÄTÄ VASTAUS